Helmenharmaata yläpilveä

Olotila vaihtelee paljon päivästä ja hetkestä toiseen. Olen kuitenkin ehkä lähempänä jonkinlaista tasapainoa itseni ja tilanteen kanssa.

Olemme käyneet paljon hyviä keskusteluja mieheni kanssa, puhuneet kaikesta mikä pelottaa. Vaikka kaikkia pelkoja ei ole voitu hälventää, olemme sentään voineet jakaa ne. Keskustelusta ja ennen kaikkea toisesta saa voimia.

Viime aikoina on taas ollut paljon surua, pettymystä ja kipua. Vaikeuksia lääkäreiden ja lääkkeiden kanssa, pettymyksiä omaan kykyyn ja osaamiseen sekä kipuja lääkkeiden puutteesta ja luunmurtumasta johtuen.

Ei elämä ole ollut kuitenkaan silkka surunsaari. Olen myös lukenut "Persikoiden aikaan" ja "Kuolema ei ole lasten leikkiä", molemmat ahmaistavia suupaloja. Sopivan makeansuolaisia. Olen myös saanut uuden takin ja päässyt mukaville pienille retkille luontoon ja kavereille. Ja ennen kaikkea olen saanut viettää viikonloput mieheni kanssa joka on minulle niin rakas.

Pitäkää peukkuja, toivottakaa onnea jotta jaksaisin ja kykenisin pääsykokeisiin. Suurin pelko on että en kelpaa niissä. Taaskaan.

Huomaan masennuksen hiipivän tekstiini tahtomattani, latistavan positiiviseksi aiotun lauseen säälittäväksi. Annan silti tekstin mennä. On vain hyväksyttävä että tämä on mielentilani nyt.

Uusi päivä ja uudet lääkkeet

Uudet lääkkeet ovat auttaneet. Täysimittaisia ahdistus- ja paniikkikohtauksia on sittemmin tullut vain kaksi. Siinä on tietysti kaksi liikaa, mutta järjetön pelko ja lakkaamaton, kalvava ahdistus ovat hellittäneet.
Olen saanut uuden kännykän ja hankkinut siihen sovelluksen joka muistuttaa aamuisin ja iltaisin listaamaan asioita joista on kiitollinen. Se on auttanut omalta pieneltä osaltaan.
Uusien lääkkeiden ongelma on se, että ne lihottavat. Tarkkailen itseäni ja olen tyytymätön. Enimmäkseen kuitenkin vain helpottunut pahimpien oireiden väistymisestä.
Vasta oli harvinainen päivä eli karkauspäivä. Se oli myös harvinaissairauksien päivä. Tein lyhyen merkinnän Facebook-tililleni, ja selasin yhä uudestaan läpi ihmisiä jotka tykkäsivät. Tuokin! Voi että ne on ihania ja rakastavat ja ymmärtävät! Ja tuo kanssa!
Sairaus itsessään on antanut merkkejä lyömällä välillä kivuilla selkään ja sitomalla väsymyksellä sänkyyn. Sijoiltaanmenoja on ollut enemmän, oikea olkapää oikuttelee taas.
Uuden kännykän myötä on myös uusi, erinomaisen hyvä kamera. Olen pyrkinyt hyödyntämään sitä joka päivä.
Olen myös käynyt ratsastamassa jo kahdesti. Ensimmäinen kerta oli onnistunut ja toinen vähän vähemmän onnistunut, mutta nautin hevosten lähellä olosta yhtä kaikki.
Olen myös ommellut ja neulonut. Toisin sanoen passiivisuus on vähentynyt. En lakkaa hämmentymästä oman mieleni joustavuudesta: kun asiat ovat vähän paremmin, nautin niin täysillä.

Mieleni synkkä taivas.

Mieheni lähti armeijaan tammikuun alussa. Elämä on muuttunut melkoisesti. Se on välillä ihan hyvää, välillä vain puolet siitä mitä elämä ennen oli. Huomaan masennuksen vaikuttavan jokaiseen päivääni.

Välttelen kaikkea, vietän päiväni hissutellen ympäriinsä ja eläen eteenpäin. En halua nähdä ketään, syöminen ei kiinnosta, en haluaisi puhua huolistani koska en halua kenenkään muun ahdistuvan. Eläimet pitävät minut kiinni elämässä. Koira on vietävä ulos ja kissat ruokittava sekä jäljet siivottava, tuli mitä tuli.

Olen myös huomannut sen että olen kaikkein mieluimmin kotona yksin. Tuhlaan valtavat määrät energiaa yrittäessäni olla sosiaalinen, ja lopulta päädyn vain kurjempaan kuntoon, vaikka muut haluaisivat vain hyvää.

Yritimme vedota armeijaan. Mies saattaa saada viikonloput vapaaksi perhesyistä. Perussairauteni kun vaatii avustusta. Se helpottaa, mutta en tiedä pääsenkö senkään avulla yli tästä. Saan ahdistus- ja hyperventilaatiokohtauksia. Mieli on toivoton ja yleinen olotila väsynyt. Aletaan olla positiivisuuden tuolla puolella.

Näen jatkuvia painajaisia ja herään huutaen, potkien tai epätoivoisesti etsien miestäni. Heräämisiä kertyy kolmisen kappaletta yössä. Uni ei tule helposti.

Helpointa on kun saan vain elää miehen vapaita viikonloppuja varten ja ilman suuria paineita. Vaikeinta on kun ajalle asetetaan odotuksia pääsykokeisiin lukemisesta ja kodin siisteyden täydellisyydestä tai kun tuntuu että voiko elämä tämän jälkeen palautua ennalleen. Lyökö aika, erilainen elämä ja etäisyys välillemme kiilan. Yritän olla päästämättä niitä ajatuksia mieleeni.

Huomenna pääsen kotiin eikä minun tarvitse miellyttää ketään. Rakas mieheni tulee kotiin ja hetken elämä on normaalia. Istumme paljon vierekkäin ja teemme omia juttujamme. Välillä hipaisu tai ohimenevä silitys paljastaa että me molemmat tarkistamme välillä onko toinen todellinen.