Muistan ensimmäisen kerran kun pääsin hevosen selkään. Kirjava shetlanninponi Tampereen Tallipihalla oli suloinen ja taluttaja kehui minun nousevan selkään kuin vanha tekijä. Lienen ollut siinä viiden vanha. Tunne oli jo silloin huikea.
Hevoset ovat kiehtoneet minua aina hurjasti. Veljeni kiusasivat minua hevoshulluudesta ja myös siitä että se on paraneva tauti: harva jaksaa kovin kauaa. Olin käynyt ratsastamassa tuon ensimmäisen kerran jälkeen suunnilleen sellaisen määrän tunteja jonka voi laskea kahden käden sormin. Äitini piti harrastusta aivan liian vaarallisena ja kalliina, myöhemmin en löytänyt käypää tallia. Ennen joulua 2013 mieheni sanoi että minun on aika toteuttaa unelmani, meni sitten vaikka rahat ja kukkaro.
Koska eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä, valitsin tallin huolella. Hevoset eivät saaneet vaihtua tiuhaan ja niistä piti pitää kunnolla huolta. Onnekseni löysin etsimäni: hevosista vanhaan ikään asti huolehtivan, SRL-hyväksytyn tallin siedettävän matkan päästä.
Ensimmäinen tunti oli pelkkää leveää hymyä. Ratsastin "normaalien" kanssa ja ensimmäistä kertaa minusta tuntui jonkin liikuntalajin kanssa että olin tasaveroisessa asemassa muiden kanssa. Tunnin jälkeen hymy hyytyi kipuihin ja totaaliseen väsymykseen, mutta en olisi voinut kuvitella antavani periksi.
Muutama tunti ja lihaskivut helpottivat, kuten kaikilla. Väsymys ei tietenkään hävinnyt mihinkään. Tuntien jälkeen olin (ja olen) kaikkeni antanut. Kun puhun väsymyksestä, tarkoitan sitä että keho tottelee kehnosti ja viiveellä, saatan vain istua tai maata ja odottaa että usva selkiää ja käskyt meneävät taas perille. Joskus se on tuskallista, useimmiten vain todella turhauttavaa.
Tämä väsymys, joka lyö minut polvilleni kaiken rasittavan jälkeen oli syy, jonka takia en harrastanut liikuntaa. Luulin pitkään liikunnan jälkeisen hurman olevan se, että makaan rähmälläni laattalattialla puoli tuntia yrittäen selvitä. Tuo tunne yllättää aina kun rauhoitun hetkeksi suorituksen jälkeen. Liian raskaassa liikunnassa se tapahtuu suorituksen aikana: hengitys ei enää toimi kunnolla, liikkeet nykivät ja pakokauhu romahduksesta kaikkien edessä iskee. Ei siis ihme että liikunnannumeroni oli kuusi ja välttelin kaikin keinoin uimista. En vain kyennyt parhaista yrityksistäni huolimatta. Sain laiskan leiman ja tulin myös liikunnanopettajan kiusaamaksi. Motivaationi liikuntaan kaiken tämän jälkeen ei ollut parhaita. Motivaationi toimia eläinten kanssa taas on aina ollut huikea.
Pitemmällä ratsastuksella oli tarjottavana odottamaton lahja: selkäkipuni kaikkosivat. Selkää on pidettävä suorana. Tuolilla en kyennyt tekemään sitä muutamaa minuuttia kauempaa. Lisäksi istuin vain toisella istuinluulla, selkä skolioosin ja vartalon häpeilyn takia kierossa.
Ratsastus on ensimmäinen urheilulaji jossa teen töitä mielelläni. Teen niitä jatkuvasti hikeen, hengästymiseen ja kylkipistokseen asti mutta minulla on motivaatiota jatkaa yhä. Se on vain ihan mahtavaa. Löydän yhteyden valtavaan eläimeen ja sitten kuljemme ja suoritamme tehtäviä yhdessä. Minä ohjaan, mutta myös osallistun. Kevennän kulkua ja neuvon reitin koko kehollani. Ja hevonen tottelee, jos vain olen osannut kertoa viestini oikein. Voiko olla upeampaa.
