Mieheni lähti armeijaan tammikuun alussa. Elämä on muuttunut melkoisesti. Se on välillä ihan hyvää, välillä vain puolet siitä mitä elämä ennen oli. Huomaan masennuksen vaikuttavan jokaiseen päivääni.
Välttelen kaikkea, vietän päiväni hissutellen ympäriinsä ja eläen eteenpäin. En halua nähdä ketään, syöminen ei kiinnosta, en haluaisi puhua huolistani koska en halua kenenkään muun ahdistuvan. Eläimet pitävät minut kiinni elämässä. Koira on vietävä ulos ja kissat ruokittava sekä jäljet siivottava, tuli mitä tuli.
Olen myös huomannut sen että olen kaikkein mieluimmin kotona yksin. Tuhlaan valtavat määrät energiaa yrittäessäni olla sosiaalinen, ja lopulta päädyn vain kurjempaan kuntoon, vaikka muut haluaisivat vain hyvää.
Yritimme vedota armeijaan. Mies saattaa saada viikonloput vapaaksi perhesyistä. Perussairauteni kun vaatii avustusta. Se helpottaa, mutta en tiedä pääsenkö senkään avulla yli tästä. Saan ahdistus- ja hyperventilaatiokohtauksia. Mieli on toivoton ja yleinen olotila väsynyt. Aletaan olla positiivisuuden tuolla puolella.
Näen jatkuvia painajaisia ja herään huutaen, potkien tai epätoivoisesti etsien miestäni. Heräämisiä kertyy kolmisen kappaletta yössä. Uni ei tule helposti.
Helpointa on kun saan vain elää miehen vapaita viikonloppuja varten ja ilman suuria paineita. Vaikeinta on kun ajalle asetetaan odotuksia pääsykokeisiin lukemisesta ja kodin siisteyden täydellisyydestä tai kun tuntuu että voiko elämä tämän jälkeen palautua ennalleen. Lyökö aika, erilainen elämä ja etäisyys välillemme kiilan. Yritän olla päästämättä niitä ajatuksia mieleeni.
Huomenna pääsen kotiin eikä minun tarvitse miellyttää ketään. Rakas mieheni tulee kotiin ja hetken elämä on normaalia. Istumme paljon vierekkäin ja teemme omia juttujamme. Välillä hipaisu tai ohimenevä silitys paljastaa että me molemmat tarkistamme välillä onko toinen todellinen.
